• Johanna Hackman, Ilman Meitä – Utan Oss, Valokuvakeskus Peri, 3.4. asti.
Valokuvataiteilija ja sosiologi Johanna Hackman (s.1966) on muutaman vuoden ajan kiertänyt Euroopan ja Yhdysvaltojen suurkaupunkeja kuvaten kaupunkien kodittomia asukkaita, joiden kotina ovat kadut. Ilman meitä – Utan oss on taiteilijan tulkinta kaduista, jotka ovat harvoja yhteisiä tilojamme ja niiden kansasta, jonka kohtaamme päivittäin kuitenkaan sitä näkemättä. Taiteilija on löytänyt kuvauskohteet ja ihmiset pitkien päämäärättömien kävelyretkiensä aikana. Valokuvasarja on kuvattu vuosina 2006–2010 monessa suurkaupungissa, esimerkiksi Pariisissa, New Yorkissa, Barcelonassa, Kööpenhaminassa, Marseillessa ja Helsingissä.
Pysähtynyttä tunnelmaa
Valokuvien paikat ja ihmiset ovat kuitenkin kuvissa anonyymejä. Hackman on pyyhkinyt kuvistaan ajan ja paikan tunnun. Näissä mustavalkokuvissa on tunnelma pysähtynyttä, jälki epätarkkaa ja valojen ja varjojen tunnelmointi erittäin intensiivistä. Ilmapiiri mustaksi maalatussa näyttelytilassa on pysäyttävä ja vangitseva, samalla synkkä ja melankolinen.
Kuvissa näkyy nimettömiä ihmisiä kadulla, joko vilkkaan tungoksen keskellä tai pimeillä tyhjillä kaduilla öiseen aikaan. Ihmishahmoista ei erota yksityiskohtia, vaan kuvat ovat utuisia, joka lisää kuvattujen anonymiteettiä. Nämä ihmiset ovat joka kuvassa yksin. He ovat irti maailmasta, työnnetty sen marginaaliin ja muutettu näkymättömäksi. He ovat yksin vaikka olisivat keskellä vilkasta ihmistungosta. Kuvissa huokuu hiljainen taistelu, selviytyminen maailman taustalla.
Synkkiä ja harmaita katuja
Hackmanin ihmiset ovat kuvattuja usein selkäpäin kameraan, kyyristyneenä maahan tai kasvot maata kohden. Kadut ovat likaisia, synkkiä ja harmaita. Kadut ovat heidän kotinsa. He elävät eri maailmassa kuin me. Kahtiajako on ylitsepääsemätön ja välissämme ammottaa suuri kuilu. Tätä kuvaa oivallisesti eräs näyttelyn kuvista: öinen maisema kadulta, jossa nuori nainen katsoo näyteikkunan takaa valkeaa kaunista iltapukua. Puvun hohtavan puhdas kangas, sen koristeltu miehusta ja pitkä muhkea helma ovat kuin toisesta maailmasta, eri todellisuudesta kuin nuo harmaat ja synkät kadut.
Tulen tietoiseksi tästä, tulen tietoiseksi itsestäni ja omasta yltäkylläisestä elämästäni. Enkä ole varma, pitäisikö minun hävetä vai olla kiitollinen. Suuria tunteita Hackmanin näyttely joka tapauksessa sai aikaan. Kuvat tuntuvat toisaalta mielestäni jotenkin korneilta, ja loppuun pureksituilta, mutta toisaalta kuvauskohteet ja kuvattu todellisuus on yhtä kaukaista minulle kuin kallis iltapuku näyteikkunassa katuja kotinaan pitävälle. Voinko minä arvostella näitä kuvia, tätä todellisuutta? Kuvat ovat kauniita, mutta hyvä minun on sanoa ikkunan tältä puolen.
