Lääkäri-kirjailija Joel Haahtelan yhdeksäs romaani Tähtikirkas, lumivalkea on tuttua ja taattua Haahtelaa hyvässä ja pahassa.

Lukija sukeltaa jonnekin päivästä pois, menneiden maailmojen lumoihin. Haahtela kiteyttää ja kirjoittaa mieleen pyörimään jääviä mietelauseita: "Nuoruus on kulkutauti, meluisa sellainen."

Haahtelan romaanit ovat tarkasti aseteltuja ja pelkistettyjä. Ne kurottavat oman aikansa yli ikiaikaisiin elämän peruskysymyksiin. Monessa ne muistuttavat Kristina Carlsonia tai Raija Siekkistä, jolle Haahtela ikään kuin omisti romaaninsa Katoamispiste (2010).

Vireeltään ne ovat melankolisia, koteloituneen surun kuvia. Mistä murhe alkaa ja mihin se päättyy, on Haahtelan uutukaisen keskeinen kysymys.

Uutuus on kirje- tai päiväkirjaromaani, jossa ensin nuorukainen ja myöhemmin aikamies tilittävät elämäänsä menetetylle rakastetulle. Paperille piirtyvät sanat ovat matka omaan mieleen, jota on mahdoton tavoittaa: "On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa."

Haahtelaa viehättävät kadonneet paperit ja henkilöt. Siksi romaanin lopussa paljastetaan, miten ja mistä tämän yksinäisen miehen jälkeenjääneet paperit ovat löytyneet. Sukupolvien ketju yltää vuoteen 2012, mutta arvailuksi jää, oliko osa muistiinpanoista kadonnut. Elämä kun on sattumanvaraista.

Ensimmäiset muistiinpanot on kirjoitettu Pariisissa vuonna 1889. Maailmannäyttelyssä komeilee Eiffel-torni, josta tuli sittemmin modernin maailman – insinööritaidon – virstanpylväs.

Nuori taideopiskelija on moraalisen hairahduksen takia karkotettu kotimaastaan Ranskaan opiskelemaan lehtimiestaitoja. Olosuhteiden pakosta hänestä tulee elinikäinen matkapäiväkirjan kirjoittaja.

Kuohuva vuosisata heittelee lehtimiestä sinne ja tänne, mutta sisimmässään hän taistelee omien demoniensa kanssa.

Muistiinpanot päättyvät Bernburgiin toisen maailmansodan kynnykselle. Pahamaineisessa psykiatrisessa sairaalassa kokeillaan kaasusuihkuja jo vuonna 1936. Potilaat eivät oikein tiedä mitä heille saattaa tapahtua, ja tietämättöminä he kiittävät kiduttajiaan.

Jos kaikki edellä mainittu saa ahmimaan Haahtelan romaania, niin mikä sitten ei oikein maistu?

Romaani vilisee nimiä: kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja säveltäjiä. Totta, name dropping kerrostaa kerrontaa. Päähenkilö ei lue sattumalta Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -romaania ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.

Pariisin tai Berliinin katujen ja kahviloiden nimet loihtivat tunnelmaa. Lukeminen sujuu, kun pysytään Euroopassa, mutta kun päähenkilö matkustaa laivalla Marseillesta Suezin kanavan kautta Aasiaan vuonna 1923, lukija menettää kykynsä hahmottaa maisemia pelkkien nimien perusteella.

Laiva on suljettu pienoismaailma, jossa päiväkirjuri yrittää viimeisen kerran tehdä tuttavuutta itsensä kanssa, tuloksetta. Angkorin rauniokaupunki Kambodzassa jää mielenjärkkymisen hahmottomaksi kulissiksi.

Päähenkilö etsii itseään kirjoittamalla, mutta viimeisillä sivuilla sanat menettävät yhteyden toisiinsa ja hajoavat perhosenmuotoisiksi kuvarunoiksi. Haahtela palaa hetkeksi Perhoskerääjä-romaanista (2006) tuttuun perhossymboliikkaan.

Tähtikirkas, lumivalkea on kunnianhimoinen matka mieleen. Kuvaus siitä miten mennyt nakertaa tulevaa ja miten sivullisuus ruokkii sivullisuutta. Onko yksilön – ja kansojenkin – kohtalona lopulta aina sairaskertomus?